7. elokuuta 2015, 9.31 Ilkka Lehtinen

Asumispolitiikan ainainen umpikuja – tonttimaan hinta avainasemassa

Taas kerran puhutaan kohtuuhintaisen asuntotuotannon tarpeesta. Eri toimijat vaativat asuntopolitiikan muutosta. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että vääjäämätön muuttoliike pääkaupunki­seudulle vaatii lisää kohtuuhintaista asuntotuotantoa. Kyse on kansantalouden kasvusta.

Hallitukset ovat koittaneet ratkaista ongelmaa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Uusi asuntoministeri asettaa työryhmän ja kuntien kanssa tehdään sopimuksia. On ollut välimallia, korkokattoa, lupauksia investoinneista jne. Budjettirahaa on käytetty asuntopolitiikan tukemisessa vähän, vähäiset lisärahat on otettu budjetin ulkopuolisesta asuntorahastosta eli käytännössä asukkaiden maksamista lainojen lyhennyksistä ja koroista.

Esimerkiksi finanssikriisin jälkeen tehtiin valtion tukemia ns. välimallin asuntoja reilut 7 000. Niiden neliövuokrat nousivat 23–25 euroon. Yksiön vuokraksi tuli 750 euroa, kaksion yli 1 000 euroa. Välimallissa valtio tuki eläkeyhtiöitä noin 40 miljoonalla eurolla. Vuokra-asuntoja toki saatiin, mutta ei kohtuuhintaisia. Tänään julkistetut tuoreimmat tiedot vuokrien noususta näyttävät suunnan olevan ennallaan.

Vuokra-asuntopolitiikan peruskysymys on, tuetaanko asuntojen rakentamista vaiko asumista. Suomessa ja Euroopassa yleisenä suuntauksena on viime vuosina ollut tukea asumista ja vähemmän asuntojen rakentamista.

Tuki asumistuen kautta on kasvanut viime vuosina. Asumistukeen ja asumisen toimeentulotukeen menee noin kaksi miljardia euroa vuodessa. Asumisen tukimallissa ihmiset joutuvat anomaan tukea KELAlta ja sosiaalitoimistoilta.

Tutkimusten mukaan asumistuki valuu osittain vuokranantajille. Toinen mahdollisuus on panostaa vuokra-asuntojen rakentamisen tukemiseen. Tämäkin malli maksaa, mutta ei niin paljon kuin suora asumistuki.

Vuokra-asuntototuotannon kustannukset koostuvat tonttimaasta, rahoituksen kestosta ja tasosta, rakennuskustannuksista ja rakentamisen normeista. Tonttimaan hinta on avainasemassa. Jos ongelmaan halutaan todellinen ratkaisu, pitäisi pääkaupunkiseudun metropolikuntien ja valtion antaa tontteja vuokra-asuntorakentamiseen Helsingin kaupungin vuokratonttien ehdoilla.

Rahoituksessa laina-aikojen tulisi olla jatkossakin 40 vuotta ja lainojen koroissa kahden prosentin korko-omavastuu, myös vanhoissa ara-asunnoissa. Lisäksi valtion tulisi tehdä rakennusfirmojen kanssa sopimus, että niille taataan tasainen rakentaminen sekä hyvinä että huonoina aikoina.

Rakentamisen normeja voitaisiin vähentää esimerkiksi siten, että yksiön keskikoko olisi 25 neliötä, kaksion 40–45 ja kolmion 55–60 neliömetriä. Invakylpyhuonetta ei tarvitsisi rakentaa jokaiseen asuntoon eikä väestösuojia ja autopaikkoja tarvitsisi aina rakentaa. Myöskään talojen ulkovaipoille ei pidä laittaa turhia vaatimuksia. Talot voisivat olla vaatimattomia mutta laadukkaita.  

Näillä toimenpiteillä päästäisiin kohtuuhintaiseen vuokratasoon, joka voisi olla Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen keskivuokra eli noin 11 euroa neliöltä. Yksiössä vuokra olisi 300 euroa ja kaksiossa 550 euroa.

Ratkaisumalli tuntuu yksinkertaiselta. Mistä sitten kiikastaa?

Kunnat ja valtio eivät halua luovuttaa tontteja; ne myydään mieluummin vahvistamaan kuntien ja valtion taloutta. Toisaalta moni kunta ei halua ”vääränlaisia” asukkaita.

Uusissa kohteissa tavoiteltu korkotaso toteutuu tällä hetkellä, vanhoissa ara-asunnoissa maksetaan yhä markkinakorkoja korkeampia korkoja. Laina-aika hiertää nykyisiä ”yleishyödyllisiä” yhtiötä. Ne haluavat päästä vapaaseen vuokran­­määräytymiseen nopeammin. Nyt kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja rakentavat käytännössä vain kunnat. Markkinoille tarvittaisiin lisää aitoja yleishyödyllisiä rakentajatahoja.

Hyvinä aikoina rakennusfirmat eivät ole kiinnostuneita rakentamaan vähemmän tuottavia ara-asuntoja, huonoina aikoina anellaan lisää tuotantoa. Rakentamisen normeista kyllä puhutaan, mutta aina löytyy joku, joka vaatii ja löytää perustelut kalliille rakennusmääräyksille.

Toivottavasti vielä jonain päivänä puhe loppuu ja toiminta alkaa. Pitää muistaa, että mitä enemmän kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja rakennetaan, sitä vähemmän nousevat vapaarahoitteiset vuokrat ja asuntojen hinnat. Nykyisen asuntopolitiikan häviäjinä ovat pienituloiset ja loppujen lopuksi koko Suomi.

 

Kirjoittaja on toiminut 1980-luvun alusta alkaen asiantuntijana useassa valtioneuvoston asettamassa vuokra-asumista pohtineessa työryhmässä, viimeksi viime keväänä Hannele Pokan johtamassa asumisen tukijärjestelmän vaikuttavuus -hankeryhmässä. 

Blogikirjoitukset eivät ole Tilastokeskuksen virallisia kannanottoja. Asiantuntijat kirjoittavat omissa nimissään ja vastaavat kukin omista kirjoituksistaan.

Kommentit (0 kommenttia)